Tuki ja turva

Keitä nuo ihmiset ovat? Ja miksi he ovat taas tulleet tänne? Kävivät täällä juuri viikko sitten. Toivon totisesti, että kuulin viimeksi väärin mistä puhuivat. Puhuivat minun lähtemisestäni, muuttamisesta uuteen kotiin. En ymmärrä miksi minun pitäisi kotoa johonkin lähteä? Täällä on kaikki niin hyvin. Muiden sisarusten jo lähdettyä saisin nyt viettää kunnolla aikaa äidin ja muiden sukulaisten kanssa. Tämä on kotini. En halua lähteä mihinkään.

- Hei vain taas! tervehti tuo naishenkilö, joka oli minusta huolta pitänyt. – Nyt olisi sitten Keemon aika päästä uuteen kotiin. Nainen jatkoi.

Se oli siis totta. Minut oltiin häätämässä kotoa pois. Pois äidin luota. Naisen kertoessa minun kodin vaihdosta näin kuinka noiden neljän tuntemattoman ihmisen joukossa olevan tytön ilme kirkastui ja hän näytti niin iloiselta ja onnelliselta. Miten hän saattoi olla onnellinen siitä, että joudun vasten tahtoani lähtemään heidän mukaansa?

- Se on niin ihana. Saako sitä ottaa syliin? Tyttö kysyi naiselta.

- Toki. Ota vain. Sehän on nyt teidän. Nainen vastasi tytölle.

Jos olisin osannut puhua, niin että he ymmärtäisivät minua, olisin kertonut etten pidä siitä, että minut otetaan syliin. Mutta kun en kerran moiseen kykene oli minun suostuttava syleiltäväksi.

- Oletteko jo päättäneet hänelle uuden nimen? Nainen kysyi toiselta naiselta, joka kuului noiden tuntemattomien ihmisten joukkoon.

- Olemme kyllä. Lapset päättivät, että hänestä tulee Tico. Willy Fog piirretystä, joka on ollut lasten lempi ohjelma.

Naiset jatkoivat keskusteluaan, en keskittynyt heidän puheeseensa. Keskityin siihen, kuinka tyttö piti minua tiukasti sylissään. Sylissä olo ahdisti minua kovasti. Tahdoin takaisin alas. Mutta toisaalta tällä kertaa sylissä olo oli jotenkin erilaista. Tällä kertaa sylissä pitäjä piti minua sylissään kuin hän olisi viimein saanut käsilleen jotain sellaista mitä hänen kätensä olivat kauan kaivanneet. En tuntenut tyttöä. Mutta hän piti minua kuin olisi tuntenut minut jo kauan.

- Soittakaa jos tulee jotain ongelmia. Autan mielelläni. Hei! Hei! Ja onnea! Olivat viimeiset sanat, jotka kuulin vanhan naisen sanovan, ennen kuin auton ovi meni kiinni. Olin hädissäni. Koti jäi taakse. Edessä oli matka tuntemattomaan. Tuntemattomien ihmisten kanssa. Kaikki tuttu ja turvallinen oli kadonnut. Samoin kuin äiti. En tiennyt mitä olisin tehnyt. Tunsin vain kuin koko vartaloni tärisi ja värisi. Sitten tein jotain varsin odottamatonta. Kipusin tuon minua sylissä pitäneen tytön syliin. Hän piteli minua taas varsin mielellään. Ja samalla olonikin alkoi helpottua. Tyttö piti käsivarsiaan ympärilläni ja koitti rauhoittaa minua.

- Ei ole mitään hätää. Kaikki on ihan hyvin. Nyt mennään kotiin. Siellä on sulle paljon uusia lelujakin. Tyttö kertoi.

- Katsokaas kuinka pikku hauveli istuu kiltisti Heidin sylissä. Se taitaa tuntea olonsa sun kanssa turvalliseksi. Sanoi tytön äiti.

Näin kuinka tytön suunpielet nousivat korviin asti. Hän oli entistä onnellisempi. Ja samalla rutisti minua entistä tiukempaa.

- Mä rakastan sua ja pidän susta huolta. Älä huoli.
Tyttö kuiskasi korvaani.

Siitä hetkestä lähtien tiesin, että mulla tulisi aina olemaan joku joka välittää. Eikä uusi ja tuntematon tuntunut enää niin pahalta. Samalla myös tiesin, että olisin tytölle kiitollisuuden velkaa. Tulisin vielä pitämään siitä huolta.