Huolestunut äiti.

Aleksi istuu tietokoneen ääressä, kuten tavallisesti. Nykyään häntä ei muualta pahemmin tavoitakaan. Toisinaan hänet kyllä löytää pelikonsolin äärestä muiden ikäistensä seurasta. Mutta tavallisempaa on, että hän istuu niin aamut kuin illat, päivät kuin yöt tietokoneensa ääressä. Tarkalleen en tiedä, mitä hän koneella tekee, pelaa kaiketi pelejä. Tämän olen päätellyt sen tapaisesta näppäimistön hakkaamisesta. Tavalliselta kirjoittamiselta se ei kuulosta.

Ennen Aleksi oli varsin kiinnostunut jalkapallon peluusta ja monesta muusta urheilulajista. Silloin hänellä riitti paljon kavereita, jotka kävivät jatkuvasti kylässä. Nykyään hän ei pahemmin mitään harrasta. Joskus kuulen hänen rämpyttelevän kitaraa Iron Maidenin soidessa taustalla. Bändin tunnistan siksi, koska lähes kaikissa hänen t-paidoissaan lukee kyseisen bändin nimi. En kyllä voi ymmärtää, miten joku haluaa käyttää paitoja, joissa on luurangon kuvia, kulkea pelkissä mustissa, niittivöineen ja kasvattaa pitkät hiukset, ettei kauniita kasvoja niiden alta saata edes tunnistaa. Hänen kavereitaan toki kylässä käy yhä, mutta he sulkeutuvat visusti hänen huoneeseensa ja pysyttelevät siellä.

Hänen huoneensakin on hirvittävässä kunnossa. Silloin tällöin, kun hän jostain syystä ei ole koneensa äärellä, yritän käydä siivoamassa huonetta. Eli hakemassa likapyykin pois lattioilta kuleksimasta ja likaiset astiat pestäväksi. Ennen hän piti aina huoneensa siistinä. Kaikille tavaroille oli tarkat paikkansa ja viikoittain hän teki viikkosiivouksen huoneessaan. Tosin silloin hänen huoneessaan oli vielä seinillä auto-boordit ja kaikki sisustus vaaleansiniseen sointuvaa. Nykyään vaaleansininen väritys on vaihtunut mustaan ja harmaaseen, hyvin synkkään. En yhtään ihmettele, että ennen niin seurallinen ja pirteä poika on nykyään äksyilevä ja laiska. Jo hänen huoneensa väritys imee kaiken energian ja innon elämästä. Verhojakin hän pitää aina kiinni, ikkunasta saisi edes vähän valoa ja elämää huoneeseen.

Toisinaan en edes ymmärrä mistä Aleksi minulle puhuu. Sanat, jotka hänen suustaan tulevat ulos eivät välillä ole suomea. Ne kaiketi liittyvät tietokoneisiin ja peleihin, joita hän pelaa. En tiedä mistä sellainen sanasto on peräisin. Pahinta hänen nykyisessä puheessaan on kielenkäyttö. Kiellettyjä sanoja lentelee, joka välissä. En ymmärrä miksi sitä pitää kiroilla, vaikka aihetta moiseen ei ole.

Mitä äsken mahtoikaan tapahtua?

En ollut koskaan seurannut sarjaa nimeltä Greyn Anatomia. Jostain syystä eräänä keskiviikkoisena helmikuuiltana päätin katsoa sitä elämäni ensimmäisen kerran. Jakson alkaessa näin tv-ruudulla vilahtavan hyvin tutunnäköisen hahmon. Hahmossa oli jotain sellaista, mikä kiinnitti huomioni täysin. En pysty keskittymään ohjelman kulkuun, yritin vain epätoivoisesti saada selville, miksi eräs ohjelman henkilöistä sai minussa heräämään tietynlaisen tunteen. Seurasin hahmon liikkeitä nenä ruudussa kiinni ja pakotin mieltäni muistamaan, mistä kyseinen hahmo oli minulle tuttu. Ja sitten aivan tyhjästä tajusin, miksi silmäni herkiämättä olivat seuranneet tuota kyseistä hahmoa. Mies näytti hyvin paljon ensi rakkaudeltani. Hahmo oli kuin hänen kaksoisolentonsa. Hänellä oli täysin samanlaiset vihreät silmät, tummat lyhyet hiukset ja mielestäni, jopa ruumiin rakenne oli hyvin vastaava.
En ollut miettinyt häntä pitkään aikaan, vuosiin. Tuntui aivan hassulta ajatella häntä. Muistot mielessäni lähtivät kelautumaan filminauhan tapaan taaksepäin. Ne kelautuivat siihen päivään jolloin tapasimme ensimmäistä kertaa.

Muistoni kulkivat taaksepäin kuusi vuotta. Ne pysähtyivät tiettyyn heinäkuiseen iltapäivään. Tuon kyseisen kesän vietin isäni luona Haminassa. Kesä oli hyvin kuuma ja helteinen. Työskentelin silloin jäätelökioskilla, jossa toden totta oli tukahduttavan kuuma ja asiakkaita riitti enemmän, kuin mitä käsi kykeni jäätelöpalloja pyörittämään. Tuona tiettynä heinäkuisena iltapäivänä olin juuri sulkemassa kioskia, kun huomaamattani taakseni kioskin luukulle oli saapunut vielä yksi asiakas. Asiakas pyysi saada yhden appelsiini jäätelön. Olin jo ilmoittamassa, että kioski on juuri sulkeutumassa, kunnes käännyin ja näin hänet. Kääntyessäni silmäni kohtasivat kaksi maailman kirkkainta vihreää silmää. Niille silmille ei voisi kukaan sanoa ei. Eikä hänen ulkonäkönsä muutenkaan ollut mitenkään moitittava. Hän tuijotti minua silmillään. Hän selvästi tiesi, että hänen katseessaan oli vaikutusvaltaa. Jähmetyin hetkeksi paikalleni enkä saanut irrotettua katsettani hänestä. Kunnes havahduin toteuttamaan hänen pyyntönsä. Hän ei puhunut minulle mitään. Maksettuaan jäätelönsä hän lähti. Itse jäin suu auki tuijottamaan eteeni. Mielessäni mietin mitä äsken mahtoikaan tapahtua. En uskonut törmääväni häneen enää koskaan uudestaan.

Yllättävää kyllä tapasimme uudestaan jo seuraavalla viikolla Kekkosenkadulla. Olin palaamassa töistä kotiin, kun hän käveli minua vastaan. Tunnistin hänet jo kaukaa. Olihan hän sen verran huomiota herättävä näky, etten hänenlaistaan heti unohtaisi. Hän tuskin minua muistaisi. Päätin välttää kiusallisen tilanteen, jossa katselisin häneen kohti odottaen tervehdystä ja hänen katseestaan vain huomaisi, että hän vain ihmetteli miksi katson häntä kohti. Päätin siirtää katseeni jalkoihini ja jatkoin matkaa eteenpäin. Kohta jouduin kuitenkin pysähtymään, sillä erotin edestäni kaksi jalkaa. Nostin katseeni ylös ja hän seisoi edessäni. Hänen kasvoiltaan pystyin lukemaan, että hän selvästikin muisti minut. Hän kysyi minne olin menossa ja kysyi voisiko hän saattaa minut sinne. Ennen hänen tapaamistaan olin matkalla kotiin, mutta sinne en ehtinyt vielä moneen tuntiin. Jäin puistoon hänen kanssaan keskustelemaan moneksi tunniksi. Sain tietää mm., että hän opiskeli atk-ohjelmoijaksi ja oli kotoisin Kokemäenjoen suistosta. Mikä minulle Hämeenlinnalaiselle ei sanonut yhtään mitään. Istuimme puistossa ja katselimme auringonlaskua hyvin kiinni toisissamme. Se oli romanttisinta mitä viisitoistavuotias tyttönen oli tuohon mennessä kokenut. Tuona kyseisenä iltana jo rakastuin häneen.

Tämän tapaamisen jälkeen tapasimme toisiamme usen kerran, kunnes minun oli palattava takaisin kotiin. Kotiin paluu riisti ensi rakkauden kokenutta sydäntäni. Yritimme jatkaa yhteydenpitämistä etäsuhteena, mutta eipä siitä mitään tullut. Yritin jossain välissä syksyä ottaa häneen yhteyttä, mutta hänen numeronsakin oli jo vaihtunut, joten annoin asian olla. Siitä ei kuitenkaan mihinkään pääse, että tunteet olivat molemmin puolin varsin vahvoja. Jos meillä vain olisi ollut enemmän ikää, olisi suhteesta varmasti tullut jotain suurempaa ja ihmeellisempää.

Kun palasin takaisin seuraamaan ohjelmaa, vierivät ruudulla jo lopputekstit. Mieleni oli hieman haikea filminauhan päädyttyä takaisin nykyaikaan. Mieleeni heräsi kasa kysymyksiä. Miltä hän mahtoi nykyään näyttää? Missähän mahtoi asua? Mahtoikohan hän koskaan ajatella minua? Millaistakohan elämäni olisi jos olisimme saaneet suhteemme toiminaan? Aloin kuulla tuttua kappaletta, jossain soi Anna Puun Kaunis päivä. Tajusin puhelimeni soivan. En tuntenut soittajan numeroa, mutta päätin vastata siihen. Vastattuani puhelimeen suuni levähti auki. Soittaja oli hän. En pystynyt uskomaan sitä todeksi. Aikaa oli kulunut kuusi vuotta ja juuri nyt, kun pitkästä aikaa ajattelin häntä, hän soitti minulle. Hän kertoi kuinka oli jo kauan ajatellut soittaa minulle, mutta ei ollut uskaltanut. Keskustelimme hetken ja sovimme, että tapaisimme huomenna. En saattanut uskoa sitä todeksi. Mietin vain, mitä äsken mahtoikaan tapahtua?

Miten minusta on tullut tällainen kirjoittaja?

Miten minusta tuli tällainen kirjoittaja, jollainen nyt olen? Siinäpä vasta kiperä kysymys. Hetken pohdinnan jälkeen vastaukseksi löysin, luonteeni ja sen mitä olen viime vuosien aikana koulun penkillä kirjoittamisesta oppinut.

Näin heti aluksi myönnän etten omasta mielestäni osaa kirjoittaa, ainakaan kunnolla. Koskaan en ole ainuttakaan runoa tai kunnollista tarinaa kirjoittanut. (Tai siis, että runot ja tarinat olisi jotenkin ollut laskettavissa hvyksi tai mielenkiintoisiksi) Hyviä aiheita minulla aina riittää, mutta alun huuma ei kauaa kestä. Kärsivällisyyteni ei koskaan kestä. Keskin aina hyvän alun ja lopun, mutta keskivaihe tuottaa monesti ongelmaa. Mitä ihmettä sitä siihen alun ja lopun väliin kirjoittaisi? Pelkkä alku ja loppu, on ehkä turhan köyhä laskettavaksi kunnon tekstiksi. Kun tekstin tulisi olla ns. kunnollinen ja asiallinen, ei tekstiä tunnu syntyvän millään. Tämä ehkä saattaa johtua siitä, että olen hyvin kriittinen oman tekstini suhteen. Ja kriittisyys aste nousee vielä korkeammalle jos sen lukee joku muu kuin minä itse. Tähän jo ongelmaksi laskettavaan asiaan toivon saavani helpotusta tällä opintojaksolla.

Itse en pahemmin kirjoja lue. Ehkä siitä johtuneekin se, etten osaa kunnolla kirjoittaa. Kirjoittamiseni ei ole niin elävää, värikästä, mielenkiintoista, luonnollista ja rentoa kuin toivoisin sen olevan. Haluaisin osta kirjoittaa hienoja mietelmiä ja käyttää hauskoja sanaleikkejä. Kirjojen lukemisen kanssa pätee sama ongelma kuin asiallisen tekstin kirjoittamisessakin. Kärsivällisyys ei riitä. Jos kirja ei heti tempaa mukaansa. En millään jaksa odottaa, että jotain mielekästä tapahtuu. Mutta ne kerrat, kun olen kirjan kokonaan saanut luettua on maailmani muuttunut täysin ja kokemus ollut varsin palkitseva.

Kirjoittaminen on ollut minulle jo pienestä pitäen paras tapa ilmaista itseäni. Kun minun ei tarvitse kirjoittaa ns. asiallista tekstiä, on kirjoittamiseni huomattavasti vapaampaa. Silloin ajatus saa lentää ja kaikki mitä mieleen tulee kelpaa kirjoitettavaksi. Silloin ei tarvitse murehtia kielioppisäännöistä, oudoista virkkeistä tai sopimattomista sanoista. Ehkä tämänlaisen kirjoitustavan takia en koskaan ole täysin kielioppia oppinutkaan.

Toisinaan pidän itseäni varsin raukkamaisena, kun en pysty sanoin kertomaan mitä ajattelen. Minun on saatava kirjoittaa se. Toisinaan taas mikään ei ole niin palkitsevaa kuin saada kirjoittaa se ylös mikä mieltä painaa. Silloin murhe siirretään pois ajatuksista häiritsemästä ja "normaali" ajattelu voi taas jatkua. Murhetta tuottavaan aiheeseen voi halutessaan palata, mutta se ei ole enää esteenä muulle toiminnalle. Kirjoittamalla olen selvinnut elämäni pahimmista ja eniten koettelemista asioista. Asiat ovat olleet liian kivuliaita puhuttavaksi, mutta kirjoittaminen asiasta on ollut paljon helpompaa. Tällöin ei ole tarvinnut kohdata henkilöä, jolle asiasta olisi pitäny puhua.

Mielestäni tapani kirjoittaa muuttuu aina, kun kirjoitan. Joten myös tämä opintojakso tulee muuttamaan tapaani kirjoittaa. Toivottavasti kuitenkin parempaan suuntaan. Sellaiseen suuntaan, että voisin itsekin olla ylpeä tavastani kirjoittaa ja pitäisin sitä kunnollisena. Joskus on joku viisas sanonut, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Joten kirjoittamaan lisää sitten vaan !