Kauneinta on ystävyys

Tuosta hetkestä lähtien tytön ja koiran välille syntyi katkeamaton side. Niin kliseiseltä, kun kuulostaa, että koira on ihmisen paras ystävä, niin heidän välillään se piti paikkansa. Tyttö piti oikein hyvää huolta koirastaan, kun se oli pieni. Se hoivasi, syötti, lenkkeilytti ja leikki sen kanssa. Mitä enemmän tyttö antoi rakkautensa koiraansa kohti näkyä, sitä luotettavammaksi ja lojaaliksi koira tuli tyttöä kohti. Tyttö oli niin kauan halunnut itselleen koiran. Ja nyt kun hän vihdoin oli sellaisen saanut, halusi hän antaa koiralle kaikkensa.

Koira ei luonut samankaltaista sidettä muihin perheen jäseniin. Se muisti aina sen hetken, kun se oli itse tarvinnut turvaa ja kukaan muu, kuin tyttö ei sitä ollut hänelle tarjonnut. Hän tiesi, että voisi aina luottaa tyttöön.

Koira totteli juuri tyttöä parhaiten. Aina jos tyttö tarvitsi häntä. Hän tuli aina heti paikalle. Jos joku kiusasi tyttöä. Hän osoitti heti olevansa tytön puolella, eikä hänelle saisi tehdä mitään pahaa. Tyttö oli se, joka jaksoi opettaa koiralle uusia asioita ja pitää sen mielenkiintoa yllä. Tyttö oli myös se, joka koiran sairastuttua nukkui sen vieressä ja syötti sille ruokaa. Ja kun ulkona myrskysi ja satoi ja koiraa pelotti. Oli tyttö se, joka häntä suojeli. Siksi koira antoikin vain tytölle mahdollisuuden halata ja rutistaa häntä niin paljon kuin tyttö halusi. Koirasta se oli varsin pientä sen rinnalla, että tyttö oli aina hänen turvanaan.
Koira otti tehtäväkseen suojella hänelle turvaa antavaa emäntäänsä. Kun tyttö sairastui, oli koira se, joka seurasi tyttöä joka paikkaan ja nukkui sen vierellä. Ainoa mihin koira ei kyennyt tytön ystävänä, oli kuulla tytön itkevän. Tytön itku sai koiran tuntemaan olonsa syylliseksi tilanteeseen. Se oli epäonnistunut pitämään tytön onnellisena. Se ei tiennyt mitä silloin piti tehdä, kun tyttö itkee. Mutta vuosien kuluessa se alkoi ymmärtää, että silloin kun tyttö itki, oli parempi mennä tytön vierelle, kuin lähteä pois. Sillä silloin tyttö tarvitsi koiraa samalla tavalla, kuin koira tyttöä pelottavalla hetkellä.

Tytöllä ja koiralla oli aina omat leikkinsä. He molemmat tiesivät leikkien säännöt ilman että niitä oli koskaan mitenkään läpi käyty. Molemmat nauttivat siitä, että saivat toisensa onnellisiksi. Tyttö nautti siitä, että koira leikki riemuissaan. Varsinkin silloin kun se, kirmaili pitkin nurmikkoa niin innoissaan, ettei tiennyt mihin suuntaan juosta. Koira taas nautti siitä, että sai tuotua hymyn tytön kasvoille.
Molempien vanhetessa leikkiminen jäi vähemmälle. Mutta toistensa seurasta he eivät kuitenkaan luopuneet. Tyttö otti koiran aina mukaan, jos se oli vain mahdollista. Koira taas nukkui joka yö tytön vieressä lattialla. vahtien, että tytöllä on kaikki hyvin. Ja kun tyttö oli nukahtanut, pääsi koira vahtimaan muuta taloa.

Tytölle mikään ei ollut tärkeämpää kuin hänen koiransa. Koiralleen hän saattoi kertoa kaiken. Sitä sai halata ja rutistaa niin paljon kuin halusi. Se oli aina läsnä, eikä ikinä jättänyt. Se oli aina tukena ja turvana. Tyttö ei kuitenkaan ollut tullut ajatelleeksi, että jonain päivänä hänen rakkain ystävänsä kuitenkin tulisi lähtemään ja jättämään hänet. Tyttö mietti, että tuntuisiko rakkaan ystävän menetys pienemmältä, jos hän ei olisi rakastanut koiraansa niin paljon. Mutta samassa, kun hän oli tuon ajatuksen päässyt loppuun hän tajusi, ettei hänellä ikinä olisi silloin ollut niin lojaalia ja rakasta ystävää, jollei hän olisi itse näyttänyt koiralleen rakkautta.

Tuki ja turva

Keitä nuo ihmiset ovat? Ja miksi he ovat taas tulleet tänne? Kävivät täällä juuri viikko sitten. Toivon totisesti, että kuulin viimeksi väärin mistä puhuivat. Puhuivat minun lähtemisestäni, muuttamisesta uuteen kotiin. En ymmärrä miksi minun pitäisi kotoa johonkin lähteä? Täällä on kaikki niin hyvin. Muiden sisarusten jo lähdettyä saisin nyt viettää kunnolla aikaa äidin ja muiden sukulaisten kanssa. Tämä on kotini. En halua lähteä mihinkään.

- Hei vain taas! tervehti tuo naishenkilö, joka oli minusta huolta pitänyt. – Nyt olisi sitten Keemon aika päästä uuteen kotiin. Nainen jatkoi.

Se oli siis totta. Minut oltiin häätämässä kotoa pois. Pois äidin luota. Naisen kertoessa minun kodin vaihdosta näin kuinka noiden neljän tuntemattoman ihmisen joukossa olevan tytön ilme kirkastui ja hän näytti niin iloiselta ja onnelliselta. Miten hän saattoi olla onnellinen siitä, että joudun vasten tahtoani lähtemään heidän mukaansa?

- Se on niin ihana. Saako sitä ottaa syliin? Tyttö kysyi naiselta.

- Toki. Ota vain. Sehän on nyt teidän. Nainen vastasi tytölle.

Jos olisin osannut puhua, niin että he ymmärtäisivät minua, olisin kertonut etten pidä siitä, että minut otetaan syliin. Mutta kun en kerran moiseen kykene oli minun suostuttava syleiltäväksi.

- Oletteko jo päättäneet hänelle uuden nimen? Nainen kysyi toiselta naiselta, joka kuului noiden tuntemattomien ihmisten joukkoon.

- Olemme kyllä. Lapset päättivät, että hänestä tulee Tico. Willy Fog piirretystä, joka on ollut lasten lempi ohjelma.

Naiset jatkoivat keskusteluaan, en keskittynyt heidän puheeseensa. Keskityin siihen, kuinka tyttö piti minua tiukasti sylissään. Sylissä olo ahdisti minua kovasti. Tahdoin takaisin alas. Mutta toisaalta tällä kertaa sylissä olo oli jotenkin erilaista. Tällä kertaa sylissä pitäjä piti minua sylissään kuin hän olisi viimein saanut käsilleen jotain sellaista mitä hänen kätensä olivat kauan kaivanneet. En tuntenut tyttöä. Mutta hän piti minua kuin olisi tuntenut minut jo kauan.

- Soittakaa jos tulee jotain ongelmia. Autan mielelläni. Hei! Hei! Ja onnea! Olivat viimeiset sanat, jotka kuulin vanhan naisen sanovan, ennen kuin auton ovi meni kiinni. Olin hädissäni. Koti jäi taakse. Edessä oli matka tuntemattomaan. Tuntemattomien ihmisten kanssa. Kaikki tuttu ja turvallinen oli kadonnut. Samoin kuin äiti. En tiennyt mitä olisin tehnyt. Tunsin vain kuin koko vartaloni tärisi ja värisi. Sitten tein jotain varsin odottamatonta. Kipusin tuon minua sylissä pitäneen tytön syliin. Hän piteli minua taas varsin mielellään. Ja samalla olonikin alkoi helpottua. Tyttö piti käsivarsiaan ympärilläni ja koitti rauhoittaa minua.

- Ei ole mitään hätää. Kaikki on ihan hyvin. Nyt mennään kotiin. Siellä on sulle paljon uusia lelujakin. Tyttö kertoi.

- Katsokaas kuinka pikku hauveli istuu kiltisti Heidin sylissä. Se taitaa tuntea olonsa sun kanssa turvalliseksi. Sanoi tytön äiti.

Näin kuinka tytön suunpielet nousivat korviin asti. Hän oli entistä onnellisempi. Ja samalla rutisti minua entistä tiukempaa.

- Mä rakastan sua ja pidän susta huolta. Älä huoli.
Tyttö kuiskasi korvaani.

Siitä hetkestä lähtien tiesin, että mulla tulisi aina olemaan joku joka välittää. Eikä uusi ja tuntematon tuntunut enää niin pahalta. Samalla myös tiesin, että olisin tytölle kiitollisuuden velkaa. Tulisin vielä pitämään siitä huolta.

Heikot syödään.

Se ei paljoa odotellut hyökkäystään. Se iski nopeaa. Ennen kuin huomasinkaan, se oli iskenyt ensimmäisen kerran pitkät terävät hampaat lävitseni. Kipu oli suunnaton. Mutta siihen jotenkin turtui. Verta alkoi valua kehostani vesiputouksen lailla. Aluksi se ei niin hirvittänyt, mutta kohta olo alkoi tuntua varsin kylmältä ja heikolta. Tumman punainen verimeri alkoi saartaa minua.
Havahduin pistävään kipuun uudelleen, kun peto työnsi pitkät kulmahampaansa reiteni läpi ja katkaisi reisiluuni. Sillä oli niin suuri puruvoima, että se kävi siltä leikiten. Luun katkeaminen kuulosti siltä kuin joku olisi katkaissut ison kokoisen risun korvan juurella. Tunne oli aivan muuta. Koko vartaloani poltti, särki ja pisti. Olin kuin tulessa. Kipu tuntui niin jalassa, päässä, kädessä kuin jokaisessa jäljellä olevassa lihaksessa. Katkaistuaan reisiluuni iski peto raateluhampaansa ihooni ja alkoi repiä sopivan kokoisia lihapaloja irti. Järki ei enää pysynyt tapahtumien mukana.

Jos olisin kyennyt oksentamaan, olisin sen tehnyt. Raaka lihan haju oli mitä hirvittävin. Ja se tieto siitä, että tuo raa`an lihan haju syntyi minusta. Minun omasta lihastani. Niistä osista, jotka kokosivat minusta sen ihmisen mitä olin. Ja se veren määrä. Ja sen haju. Niin kuvottava, että kaatopaikkakin tuoksuisi niitynkukkasilta tämän vieressä. Se ei siis ollut mitään, että jouduin tuntemaan tuon syntisen kuollettavan kivun, vaan se, että näin ja kuulin kaiken. Näin aivan kaiken mitä peto minulle teki ja miten. Näin jokaisen puraisun. Näin jo ennalta, koska se oli taas työntämässä pienet sahansa pehmeän ja vaalean ihon lävitse ja irroittamassa niitä osia irti minusta, jotka tekivät minusta ihmisen ja yksilöllisen henkilön. Näin jokaisen lihan palan revinnän kehostani irti. Sen kuinka se joutui ottamaan käpälänsä avuksi, jotta sai kunnolla repäistyä sitkeää lihaani irti luistani. Näin sen kuinka se jauhoi paloja minusta ja veri tirskui sen hampaiden välistä. Näin miten se oli repinyt minut riekaleiksi ja levittänyt sisäkalujani kehoni ympärille. Olin toki ennen nähnyt miltä ihmisen sisälmykset näyttävät mutta, kun tuodaan omien silmien eteen omat sisälmykset, niin tilanne on hieman eri. Oma puoliksi syöty maksa, pieniksi riekaleiksi revitty suolisto ja muita nyt tunnistamattomalta näyttävät elimet eivät ole kaunista katseltavaa. Varsinkaan kun tietää, että ne ovat asioita, jotka tulet viimeiseksi näkemään.
Kuulin jokaisen hampaiden kalahduksen luihini. Kuulin kuinka se jauhoi jättimäisten hampaidensa välissä minun lihaani. Kuulin, kuinka raaka liha sai pyöri sen hampaiden välissä, jonka vuoksi se joutui narskuttamaan lihaa entistä kovemmin. Tuo maiskutus olisi saanut ihokarvani nousemaan pystyyn, jos moinen olisi vielä ollut mahdollista. Olin kuin leikkaussalissa seuraamassa omaa leikkaustani ilman minkään laista nukutusta saati puudutusta.

Viimeiseksi se oli jättänyt rintakehäni ja sydämeni. Se oli sille aterian kruunaus. Se piti pienen taon, että itse ehdin, jollain tajunnan tasolla, ymmärtämään mitä oli seuraavaksi tapahtumassa. Tällä kertaa se ei iskenyt kovalla vauhdilla hampaitaan kiinni ihooni ja raadellut osia irti. Tämän se halusi tehdä hitaasti. Varsin kivuliaasti. Se tiesi, että tämän jälkeen peli olisi ohi. Ensin se raapi rintani auki terävillä kynsillään. Sitten se viilsi kulmahampaillaan viiltoja isommaksi. Enää ei verta paljoa tihkunut viilloista. Kaikki tuo veri lillui ympärilläni ja osa valui vielä pedon suunpielistä.
Oli havaittavissa, että se nautti tästä hetkestä. Ihan kuin se olisi nauranut ja hymyillyt itsekseen. Sen hartain toive oli toteutumassa. Hetki, kun se sai rauhassa etsiä sydämeni sijaintia. Löydettyään sijainnin se katsoi silmiini. Se tuijotti minua suoraan silmiin, että varmasti tajuaisin mitä hänen seuraava liikkeensä tulisi minulle tekemään. Että tajuaisin, elämäni päättyvän seuraavaan hetkeen. Sen jälkeen se iski täydellä voimallaan hampaansa sydämeeni kiinni ja järsi niin lujaa kuin hampaistaan voimaa lähti. Sydämeni hajosi mitä pienenpiin osiin. Ensin se pullistui muodottomaksi suuren purenta paineen vuoksi, sen jälkeen se poksahti. Sen sisällä oli vielä hieman verta jäljellä. Peto nuoli ne heti pois. Viimeiset veren pisarani, mitä minun sisälläni oli jäljellä. Se nautti hetkestä. Enemmän kuin mistään muusta hetkestä aiemmin. Se tiesi voittaneensa. Jauhettuaan sydämeni pienen pieniksi paloiksi se lopulta päätti kipuni. Se iski kulmahampaansa kaulani läpi ja katkaisi sen. Peto ei jättänyt työtään kesken, vaan viimeisteli työnsä loppuun. Jäljelle se jätti vain pelkät lihattomat luut ja valtaisan luita ympäröimän punaisen meren.