Heikot syödään.

Se ei paljoa odotellut hyökkäystään. Se iski nopeaa. Ennen kuin huomasinkaan, se oli iskenyt ensimmäisen kerran pitkät terävät hampaat lävitseni. Kipu oli suunnaton. Mutta siihen jotenkin turtui. Verta alkoi valua kehostani vesiputouksen lailla. Aluksi se ei niin hirvittänyt, mutta kohta olo alkoi tuntua varsin kylmältä ja heikolta. Tumman punainen verimeri alkoi saartaa minua.
Havahduin pistävään kipuun uudelleen, kun peto työnsi pitkät kulmahampaansa reiteni läpi ja katkaisi reisiluuni. Sillä oli niin suuri puruvoima, että se kävi siltä leikiten. Luun katkeaminen kuulosti siltä kuin joku olisi katkaissut ison kokoisen risun korvan juurella. Tunne oli aivan muuta. Koko vartaloani poltti, särki ja pisti. Olin kuin tulessa. Kipu tuntui niin jalassa, päässä, kädessä kuin jokaisessa jäljellä olevassa lihaksessa. Katkaistuaan reisiluuni iski peto raateluhampaansa ihooni ja alkoi repiä sopivan kokoisia lihapaloja irti. Järki ei enää pysynyt tapahtumien mukana.

Jos olisin kyennyt oksentamaan, olisin sen tehnyt. Raaka lihan haju oli mitä hirvittävin. Ja se tieto siitä, että tuo raa`an lihan haju syntyi minusta. Minun omasta lihastani. Niistä osista, jotka kokosivat minusta sen ihmisen mitä olin. Ja se veren määrä. Ja sen haju. Niin kuvottava, että kaatopaikkakin tuoksuisi niitynkukkasilta tämän vieressä. Se ei siis ollut mitään, että jouduin tuntemaan tuon syntisen kuollettavan kivun, vaan se, että näin ja kuulin kaiken. Näin aivan kaiken mitä peto minulle teki ja miten. Näin jokaisen puraisun. Näin jo ennalta, koska se oli taas työntämässä pienet sahansa pehmeän ja vaalean ihon lävitse ja irroittamassa niitä osia irti minusta, jotka tekivät minusta ihmisen ja yksilöllisen henkilön. Näin jokaisen lihan palan revinnän kehostani irti. Sen kuinka se joutui ottamaan käpälänsä avuksi, jotta sai kunnolla repäistyä sitkeää lihaani irti luistani. Näin sen kuinka se jauhoi paloja minusta ja veri tirskui sen hampaiden välistä. Näin miten se oli repinyt minut riekaleiksi ja levittänyt sisäkalujani kehoni ympärille. Olin toki ennen nähnyt miltä ihmisen sisälmykset näyttävät mutta, kun tuodaan omien silmien eteen omat sisälmykset, niin tilanne on hieman eri. Oma puoliksi syöty maksa, pieniksi riekaleiksi revitty suolisto ja muita nyt tunnistamattomalta näyttävät elimet eivät ole kaunista katseltavaa. Varsinkaan kun tietää, että ne ovat asioita, jotka tulet viimeiseksi näkemään.
Kuulin jokaisen hampaiden kalahduksen luihini. Kuulin kuinka se jauhoi jättimäisten hampaidensa välissä minun lihaani. Kuulin, kuinka raaka liha sai pyöri sen hampaiden välissä, jonka vuoksi se joutui narskuttamaan lihaa entistä kovemmin. Tuo maiskutus olisi saanut ihokarvani nousemaan pystyyn, jos moinen olisi vielä ollut mahdollista. Olin kuin leikkaussalissa seuraamassa omaa leikkaustani ilman minkään laista nukutusta saati puudutusta.

Viimeiseksi se oli jättänyt rintakehäni ja sydämeni. Se oli sille aterian kruunaus. Se piti pienen taon, että itse ehdin, jollain tajunnan tasolla, ymmärtämään mitä oli seuraavaksi tapahtumassa. Tällä kertaa se ei iskenyt kovalla vauhdilla hampaitaan kiinni ihooni ja raadellut osia irti. Tämän se halusi tehdä hitaasti. Varsin kivuliaasti. Se tiesi, että tämän jälkeen peli olisi ohi. Ensin se raapi rintani auki terävillä kynsillään. Sitten se viilsi kulmahampaillaan viiltoja isommaksi. Enää ei verta paljoa tihkunut viilloista. Kaikki tuo veri lillui ympärilläni ja osa valui vielä pedon suunpielistä.
Oli havaittavissa, että se nautti tästä hetkestä. Ihan kuin se olisi nauranut ja hymyillyt itsekseen. Sen hartain toive oli toteutumassa. Hetki, kun se sai rauhassa etsiä sydämeni sijaintia. Löydettyään sijainnin se katsoi silmiini. Se tuijotti minua suoraan silmiin, että varmasti tajuaisin mitä hänen seuraava liikkeensä tulisi minulle tekemään. Että tajuaisin, elämäni päättyvän seuraavaan hetkeen. Sen jälkeen se iski täydellä voimallaan hampaansa sydämeeni kiinni ja järsi niin lujaa kuin hampaistaan voimaa lähti. Sydämeni hajosi mitä pienenpiin osiin. Ensin se pullistui muodottomaksi suuren purenta paineen vuoksi, sen jälkeen se poksahti. Sen sisällä oli vielä hieman verta jäljellä. Peto nuoli ne heti pois. Viimeiset veren pisarani, mitä minun sisälläni oli jäljellä. Se nautti hetkestä. Enemmän kuin mistään muusta hetkestä aiemmin. Se tiesi voittaneensa. Jauhettuaan sydämeni pienen pieniksi paloiksi se lopulta päätti kipuni. Se iski kulmahampaansa kaulani läpi ja katkaisi sen. Peto ei jättänyt työtään kesken, vaan viimeisteli työnsä loppuun. Jäljelle se jätti vain pelkät lihattomat luut ja valtaisan luita ympäröimän punaisen meren.