Sokkotreffit

Ei tästä tule yhtään mitään. Missä mun puhelin on. Mä soitan kyllä Marille ja käsken sen perua koko jutun. Milla ajatteli mielessään ja etsi laukustaan pientä pinkkiä puhelintaan. Milla odotteli juuri bussia pysäkillä. Pysäkillä, joka sijaitsi lähellä hänen kotiaan, eli keskellä ei mitään. Bussi pysäkkikin sijaitsi metsän ympäröivällä tiellä. Pysäkillä ei voinut kuulla muuta kuin ne omat ajatuksensa ja metsäneläinten äänet. Milla oli ainut ystävä porukastaan, joka oli vielä jäänyt kotikonnuilleen. Muut olivat jo muuttaneet keskustaan. Sinne missä oli kaikki ja missä sattui ja tapahtui. Milla oli ainoa, joka oli suostunut jäämään rauhaisaan kotikylään kuuntelemaan linnunlaulua ja traktoreiden mörinää. Kotikylällä ei paljoa mitään sattunut tai tapahtunut ja syy siihen oli se, ettei siellä asunut muita, kuin eläkeikää tavoittelevat pariskunnat ja jo toivottomiksi kutsuttavat vanhat pojat. Milla oli siis kaveriporukkansa ainoa sinkku nainen. Ja siksi hän oli luvannut ystävälleen Marille, että suostuisi tämän järjestämille sokkotreffeille.

”Se olis sitte 5,50 keskustaan” Bussikuski tokaisi Millan saavuttua bussiin. Milla istuutui lähes tyhjän bussin takaosaan. Hän oli jännityksestä kankeana. Tuijottaessaan vanhan bussin likaisesta ikkunasta ulos Millan mieli harhaili muistelemaan viimekertaisia sokkotreffejään. Se vasta katastrofi olikin. Molemmat osapuolet olivat ensi-silmäyksen jälkeen toivoneet, että aika voisi lentää. Mitään niin kiusallista Milla ei ollut koskaan kokenut. Molemmat treffiläiset olivat yrittäneet keksiä edes jonkinlaisia puheen aiheita. Ja niin säästä he olivat puhuneet, sen noin puolen toista tunnin aikana, jonka kyseiset treffit kestivät, niin ainakin neljä kertaa. Molemmat olivat koittaneet syödä mahdollisimman nopeasti ja tunkea ruokaa kokoajan suuhun, jottei tarvitsisi puhua. Sillä heidän väliset hiljaiset hetket olivat olleet varsin kiusallisia. Niistä treffeistä oli varmaan sana kiusallinenkin keksitty.

Näiden treffien vuoksi Milla olikin nähnyt painajaista viimeisen viikon ajan. Hän oli unissaan kokenut kaikki mahdolliset treffi katastrofit. Eräällä kerralla seuralainen ei ollut tullut lainkaan. Toisella kerralla seuralainen oli ollut, niin ei hänen tyyppisensä mies. Mies joka oli kauniimpi kuin hän ja kiinnittänyt enemmän huomiota ulkonäköönsä kuin häneen. Yksillä treffeillä oli sattunut kaikki mahdolliset asiat joita yrittää treffeillä välttää. Eli kaataa jotain toisen päälle, puhua vain itsestään koko illan, huomata ettei ole yhtään mitään yhteistä, puhutella toista koko illan väärällä nimellä ja kaikkea mitä mahdollista voi vain keksiä.

Millan palauttaa nykyhetkeen puhelimen soittoääni. Soittaja oli Mari. ”No moi!” ”Mitkäs on nyt fiilikset” Mari tivasi heti. ”No ovat ne paremmatkin olleet” Milla valitteli. ” Mun oli aivan pakko varmistaa, et oot lähtenyt sieltä metsän keskeltä liikkeelle. Niin oothan sä nyt bussissa niinko mä kuvittelen?” Mari varmisteli. ” No olen olen. Enkä kyllä tiedä miksi.” ” Ehkä mun pitäis sittenkin lähteä vaan takaisin kotiin…” Milla pohdiskeli. ” No et tasan tarkkaan mene.” ”Menet nyt sinne treffeilles” ” Se Lauri on tosi hyvä tyyppi, uskoa nyt mua.” Mari uskotteli Millalle.

Puhelu päättyi siihen, kun Milla saapui päätepysäkilleen. Puhelu ei ollut varmistanut hänen oloaan ollenkaan. Mari ei ollut järin vakuuttava. Ei silti Millaa olisi saanut mikään vakuuttuneeksi sillä hetkellä. Hän oli täysin epätoivon vallassa ja asteli pysäkiltä sovitun kahvilan eteen. Tultuaan kahvilan eteen ketään ei näkynyt. Milla oli varma, että yksi hänen painajaisistaan tulisi tapahtumaan. Tai ehkä se ei olisikaan painajainen, jos seuralainen olisi varsin hirvittävä. Silloin se olisi helpotus. Millan sydän pamppaili tuhatta ja sataa joka kerta, kun joku miespuolinen henkilö käveli häntä kohti. Toisinaan se tuntui suurelta helpotukselta, että henkilö käveli joko hänen ohitseen tai kääntyi ennen kahvilaa toiseen suuntaat. Kello oli jo vartin yli sovitun ajan. Milla päätti odottaa vielä muutaman minuutin ja siten hän lähtisi kotiin. Hän manasi mielessään. Miten olikaan, että hän itse oli suostunut lähtemään. Vaihtanut verkkarit hieman kiristävään mekkoon. Kauneuden eteen, kun naisten on aina kärsittävä.Etsinyt varastosta korkokengät, jotka kaiken lisäksi hieman hiersivät jalkoja. Hän oli jopa meikannut. Ja kaikki tämä täysin turhaa. Ja juuri, kun Milla oli aikeissa kirota kaikki maailman miehet joku koputti hänen olkapäätään. Tuoksusta päätellen, hänen takanaan oli mieshenkilö. Tuoksu oli ihanan miehinen. Mieleen tuli varsin raamikas ja vahva mies. Milla kääntyi ympäri ja huomasi edessään nuoren miehen. Mies oli vaaleaverikkö, varsin raamikas ja komea mies. Mies esitteli itsensä Lauriksi. Jolloin Millan sydän alkoi takoa entistä kovempaa tahtia. Ehkä näistä treffeistä tulee sittenkin jotain. Millan olo huojentui. Hän esitteli itsensä. Ja asteli Laurin taluttamana sisään kahvilaan. Kaikki pelot ja kauhut Millan mielessä haihtuivat samantein.

Kauneinta on ystävyys

Tuosta hetkestä lähtien tytön ja koiran välille syntyi katkeamaton side. Niin kliseiseltä, kun kuulostaa, että koira on ihmisen paras ystävä, niin heidän välillään se piti paikkansa. Tyttö piti oikein hyvää huolta koirastaan, kun se oli pieni. Se hoivasi, syötti, lenkkeilytti ja leikki sen kanssa. Mitä enemmän tyttö antoi rakkautensa koiraansa kohti näkyä, sitä luotettavammaksi ja lojaaliksi koira tuli tyttöä kohti. Tyttö oli niin kauan halunnut itselleen koiran. Ja nyt kun hän vihdoin oli sellaisen saanut, halusi hän antaa koiralle kaikkensa.

Koira ei luonut samankaltaista sidettä muihin perheen jäseniin. Se muisti aina sen hetken, kun se oli itse tarvinnut turvaa ja kukaan muu, kuin tyttö ei sitä ollut hänelle tarjonnut. Hän tiesi, että voisi aina luottaa tyttöön.

Koira totteli juuri tyttöä parhaiten. Aina jos tyttö tarvitsi häntä. Hän tuli aina heti paikalle. Jos joku kiusasi tyttöä. Hän osoitti heti olevansa tytön puolella, eikä hänelle saisi tehdä mitään pahaa. Tyttö oli se, joka jaksoi opettaa koiralle uusia asioita ja pitää sen mielenkiintoa yllä. Tyttö oli myös se, joka koiran sairastuttua nukkui sen vieressä ja syötti sille ruokaa. Ja kun ulkona myrskysi ja satoi ja koiraa pelotti. Oli tyttö se, joka häntä suojeli. Siksi koira antoikin vain tytölle mahdollisuuden halata ja rutistaa häntä niin paljon kuin tyttö halusi. Koirasta se oli varsin pientä sen rinnalla, että tyttö oli aina hänen turvanaan.
Koira otti tehtäväkseen suojella hänelle turvaa antavaa emäntäänsä. Kun tyttö sairastui, oli koira se, joka seurasi tyttöä joka paikkaan ja nukkui sen vierellä. Ainoa mihin koira ei kyennyt tytön ystävänä, oli kuulla tytön itkevän. Tytön itku sai koiran tuntemaan olonsa syylliseksi tilanteeseen. Se oli epäonnistunut pitämään tytön onnellisena. Se ei tiennyt mitä silloin piti tehdä, kun tyttö itkee. Mutta vuosien kuluessa se alkoi ymmärtää, että silloin kun tyttö itki, oli parempi mennä tytön vierelle, kuin lähteä pois. Sillä silloin tyttö tarvitsi koiraa samalla tavalla, kuin koira tyttöä pelottavalla hetkellä.

Tytöllä ja koiralla oli aina omat leikkinsä. He molemmat tiesivät leikkien säännöt ilman että niitä oli koskaan mitenkään läpi käyty. Molemmat nauttivat siitä, että saivat toisensa onnellisiksi. Tyttö nautti siitä, että koira leikki riemuissaan. Varsinkin silloin kun se, kirmaili pitkin nurmikkoa niin innoissaan, ettei tiennyt mihin suuntaan juosta. Koira taas nautti siitä, että sai tuotua hymyn tytön kasvoille.
Molempien vanhetessa leikkiminen jäi vähemmälle. Mutta toistensa seurasta he eivät kuitenkaan luopuneet. Tyttö otti koiran aina mukaan, jos se oli vain mahdollista. Koira taas nukkui joka yö tytön vieressä lattialla. vahtien, että tytöllä on kaikki hyvin. Ja kun tyttö oli nukahtanut, pääsi koira vahtimaan muuta taloa.

Tytölle mikään ei ollut tärkeämpää kuin hänen koiransa. Koiralleen hän saattoi kertoa kaiken. Sitä sai halata ja rutistaa niin paljon kuin halusi. Se oli aina läsnä, eikä ikinä jättänyt. Se oli aina tukena ja turvana. Tyttö ei kuitenkaan ollut tullut ajatelleeksi, että jonain päivänä hänen rakkain ystävänsä kuitenkin tulisi lähtemään ja jättämään hänet. Tyttö mietti, että tuntuisiko rakkaan ystävän menetys pienemmältä, jos hän ei olisi rakastanut koiraansa niin paljon. Mutta samassa, kun hän oli tuon ajatuksen päässyt loppuun hän tajusi, ettei hänellä ikinä olisi silloin ollut niin lojaalia ja rakasta ystävää, jollei hän olisi itse näyttänyt koiralleen rakkautta.

Tuki ja turva

Keitä nuo ihmiset ovat? Ja miksi he ovat taas tulleet tänne? Kävivät täällä juuri viikko sitten. Toivon totisesti, että kuulin viimeksi väärin mistä puhuivat. Puhuivat minun lähtemisestäni, muuttamisesta uuteen kotiin. En ymmärrä miksi minun pitäisi kotoa johonkin lähteä? Täällä on kaikki niin hyvin. Muiden sisarusten jo lähdettyä saisin nyt viettää kunnolla aikaa äidin ja muiden sukulaisten kanssa. Tämä on kotini. En halua lähteä mihinkään.

- Hei vain taas! tervehti tuo naishenkilö, joka oli minusta huolta pitänyt. – Nyt olisi sitten Keemon aika päästä uuteen kotiin. Nainen jatkoi.

Se oli siis totta. Minut oltiin häätämässä kotoa pois. Pois äidin luota. Naisen kertoessa minun kodin vaihdosta näin kuinka noiden neljän tuntemattoman ihmisen joukossa olevan tytön ilme kirkastui ja hän näytti niin iloiselta ja onnelliselta. Miten hän saattoi olla onnellinen siitä, että joudun vasten tahtoani lähtemään heidän mukaansa?

- Se on niin ihana. Saako sitä ottaa syliin? Tyttö kysyi naiselta.

- Toki. Ota vain. Sehän on nyt teidän. Nainen vastasi tytölle.

Jos olisin osannut puhua, niin että he ymmärtäisivät minua, olisin kertonut etten pidä siitä, että minut otetaan syliin. Mutta kun en kerran moiseen kykene oli minun suostuttava syleiltäväksi.

- Oletteko jo päättäneet hänelle uuden nimen? Nainen kysyi toiselta naiselta, joka kuului noiden tuntemattomien ihmisten joukkoon.

- Olemme kyllä. Lapset päättivät, että hänestä tulee Tico. Willy Fog piirretystä, joka on ollut lasten lempi ohjelma.

Naiset jatkoivat keskusteluaan, en keskittynyt heidän puheeseensa. Keskityin siihen, kuinka tyttö piti minua tiukasti sylissään. Sylissä olo ahdisti minua kovasti. Tahdoin takaisin alas. Mutta toisaalta tällä kertaa sylissä olo oli jotenkin erilaista. Tällä kertaa sylissä pitäjä piti minua sylissään kuin hän olisi viimein saanut käsilleen jotain sellaista mitä hänen kätensä olivat kauan kaivanneet. En tuntenut tyttöä. Mutta hän piti minua kuin olisi tuntenut minut jo kauan.

- Soittakaa jos tulee jotain ongelmia. Autan mielelläni. Hei! Hei! Ja onnea! Olivat viimeiset sanat, jotka kuulin vanhan naisen sanovan, ennen kuin auton ovi meni kiinni. Olin hädissäni. Koti jäi taakse. Edessä oli matka tuntemattomaan. Tuntemattomien ihmisten kanssa. Kaikki tuttu ja turvallinen oli kadonnut. Samoin kuin äiti. En tiennyt mitä olisin tehnyt. Tunsin vain kuin koko vartaloni tärisi ja värisi. Sitten tein jotain varsin odottamatonta. Kipusin tuon minua sylissä pitäneen tytön syliin. Hän piteli minua taas varsin mielellään. Ja samalla olonikin alkoi helpottua. Tyttö piti käsivarsiaan ympärilläni ja koitti rauhoittaa minua.

- Ei ole mitään hätää. Kaikki on ihan hyvin. Nyt mennään kotiin. Siellä on sulle paljon uusia lelujakin. Tyttö kertoi.

- Katsokaas kuinka pikku hauveli istuu kiltisti Heidin sylissä. Se taitaa tuntea olonsa sun kanssa turvalliseksi. Sanoi tytön äiti.

Näin kuinka tytön suunpielet nousivat korviin asti. Hän oli entistä onnellisempi. Ja samalla rutisti minua entistä tiukempaa.

- Mä rakastan sua ja pidän susta huolta. Älä huoli.
Tyttö kuiskasi korvaani.

Siitä hetkestä lähtien tiesin, että mulla tulisi aina olemaan joku joka välittää. Eikä uusi ja tuntematon tuntunut enää niin pahalta. Samalla myös tiesin, että olisin tytölle kiitollisuuden velkaa. Tulisin vielä pitämään siitä huolta.

Heikot syödään.

Se ei paljoa odotellut hyökkäystään. Se iski nopeaa. Ennen kuin huomasinkaan, se oli iskenyt ensimmäisen kerran pitkät terävät hampaat lävitseni. Kipu oli suunnaton. Mutta siihen jotenkin turtui. Verta alkoi valua kehostani vesiputouksen lailla. Aluksi se ei niin hirvittänyt, mutta kohta olo alkoi tuntua varsin kylmältä ja heikolta. Tumman punainen verimeri alkoi saartaa minua.
Havahduin pistävään kipuun uudelleen, kun peto työnsi pitkät kulmahampaansa reiteni läpi ja katkaisi reisiluuni. Sillä oli niin suuri puruvoima, että se kävi siltä leikiten. Luun katkeaminen kuulosti siltä kuin joku olisi katkaissut ison kokoisen risun korvan juurella. Tunne oli aivan muuta. Koko vartaloani poltti, särki ja pisti. Olin kuin tulessa. Kipu tuntui niin jalassa, päässä, kädessä kuin jokaisessa jäljellä olevassa lihaksessa. Katkaistuaan reisiluuni iski peto raateluhampaansa ihooni ja alkoi repiä sopivan kokoisia lihapaloja irti. Järki ei enää pysynyt tapahtumien mukana.

Jos olisin kyennyt oksentamaan, olisin sen tehnyt. Raaka lihan haju oli mitä hirvittävin. Ja se tieto siitä, että tuo raa`an lihan haju syntyi minusta. Minun omasta lihastani. Niistä osista, jotka kokosivat minusta sen ihmisen mitä olin. Ja se veren määrä. Ja sen haju. Niin kuvottava, että kaatopaikkakin tuoksuisi niitynkukkasilta tämän vieressä. Se ei siis ollut mitään, että jouduin tuntemaan tuon syntisen kuollettavan kivun, vaan se, että näin ja kuulin kaiken. Näin aivan kaiken mitä peto minulle teki ja miten. Näin jokaisen puraisun. Näin jo ennalta, koska se oli taas työntämässä pienet sahansa pehmeän ja vaalean ihon lävitse ja irroittamassa niitä osia irti minusta, jotka tekivät minusta ihmisen ja yksilöllisen henkilön. Näin jokaisen lihan palan revinnän kehostani irti. Sen kuinka se joutui ottamaan käpälänsä avuksi, jotta sai kunnolla repäistyä sitkeää lihaani irti luistani. Näin sen kuinka se jauhoi paloja minusta ja veri tirskui sen hampaiden välistä. Näin miten se oli repinyt minut riekaleiksi ja levittänyt sisäkalujani kehoni ympärille. Olin toki ennen nähnyt miltä ihmisen sisälmykset näyttävät mutta, kun tuodaan omien silmien eteen omat sisälmykset, niin tilanne on hieman eri. Oma puoliksi syöty maksa, pieniksi riekaleiksi revitty suolisto ja muita nyt tunnistamattomalta näyttävät elimet eivät ole kaunista katseltavaa. Varsinkaan kun tietää, että ne ovat asioita, jotka tulet viimeiseksi näkemään.
Kuulin jokaisen hampaiden kalahduksen luihini. Kuulin kuinka se jauhoi jättimäisten hampaidensa välissä minun lihaani. Kuulin, kuinka raaka liha sai pyöri sen hampaiden välissä, jonka vuoksi se joutui narskuttamaan lihaa entistä kovemmin. Tuo maiskutus olisi saanut ihokarvani nousemaan pystyyn, jos moinen olisi vielä ollut mahdollista. Olin kuin leikkaussalissa seuraamassa omaa leikkaustani ilman minkään laista nukutusta saati puudutusta.

Viimeiseksi se oli jättänyt rintakehäni ja sydämeni. Se oli sille aterian kruunaus. Se piti pienen taon, että itse ehdin, jollain tajunnan tasolla, ymmärtämään mitä oli seuraavaksi tapahtumassa. Tällä kertaa se ei iskenyt kovalla vauhdilla hampaitaan kiinni ihooni ja raadellut osia irti. Tämän se halusi tehdä hitaasti. Varsin kivuliaasti. Se tiesi, että tämän jälkeen peli olisi ohi. Ensin se raapi rintani auki terävillä kynsillään. Sitten se viilsi kulmahampaillaan viiltoja isommaksi. Enää ei verta paljoa tihkunut viilloista. Kaikki tuo veri lillui ympärilläni ja osa valui vielä pedon suunpielistä.
Oli havaittavissa, että se nautti tästä hetkestä. Ihan kuin se olisi nauranut ja hymyillyt itsekseen. Sen hartain toive oli toteutumassa. Hetki, kun se sai rauhassa etsiä sydämeni sijaintia. Löydettyään sijainnin se katsoi silmiini. Se tuijotti minua suoraan silmiin, että varmasti tajuaisin mitä hänen seuraava liikkeensä tulisi minulle tekemään. Että tajuaisin, elämäni päättyvän seuraavaan hetkeen. Sen jälkeen se iski täydellä voimallaan hampaansa sydämeeni kiinni ja järsi niin lujaa kuin hampaistaan voimaa lähti. Sydämeni hajosi mitä pienenpiin osiin. Ensin se pullistui muodottomaksi suuren purenta paineen vuoksi, sen jälkeen se poksahti. Sen sisällä oli vielä hieman verta jäljellä. Peto nuoli ne heti pois. Viimeiset veren pisarani, mitä minun sisälläni oli jäljellä. Se nautti hetkestä. Enemmän kuin mistään muusta hetkestä aiemmin. Se tiesi voittaneensa. Jauhettuaan sydämeni pienen pieniksi paloiksi se lopulta päätti kipuni. Se iski kulmahampaansa kaulani läpi ja katkaisi sen. Peto ei jättänyt työtään kesken, vaan viimeisteli työnsä loppuun. Jäljelle se jätti vain pelkät lihattomat luut ja valtaisan luita ympäröimän punaisen meren.

Sinä lähdit. Minä jäin.

Sinä lähdit, minä jäin.
Mentyäsi katosivat yhteiset haaveet.
Sinä lähdit.
Jäljelle jätit vain sydäntä riistävät murheet.
Minä jäin.
Et kertonut miksi et kanssani enää jatkaa halunnut.
Sinä lähdit. Minä jäin.
Et enää palannut.

Kyllä mä pärjään.

Miten hän saattoi tehdä sen? Miten? Sitä kysyn itseltäni. Itse en kuitenkaan pysty vastaamaan, koska en pysty ymmärtämään tapahtunutta. Istun vain pöydän ääressä ja tuijotan ikkunasta ulos. Ulkona tuntuu olevan paljon elämää, mutta itse en sitä huomaa. Tuijotan vain tyhjyyteen. Kaikki näyttää kovin harmaalta, vaikka on kaunis ja lämmin elokuu. Olin vain hetken poissa. Yhden viikon. Seitsemän päivää. Palattuani se elämä, jonka hetkeksi jätin, oli kadonnut. Eikä siihen ollut enää paluuta. Miksi hän ei ollut maininnut, ettei hänen ollut enää hyvä olla kanssani? Asiastahan olisi voinut puhua ja keskustella kuin aikuiset. Eikä tehdä niin lapsellisesti, että ottaa ja jättää, kun toinen on matkoilla.

Vai yrittiköhän suojella minua? Lähtemällä, kun en olisi paikalla. Eihän tuollainen ole suojelemista. Täysin lapsellista se vain on. Mutta olisihan tämä lapsellisuus pitänyt arvata, eiväthän miehet tunnu koskaan aikuisiksi kasvavan. Miten olinkaan voinut moisen unohtaa. Mutta tosin en kyllä aavistanut ollenkaan sitä, että hän oli selkäni takana hankkinut itselleen uuden elämän. Sen perheen, josta yhdessä olimme haaveilleet. Oliko vika sittenkin minussa? Olinko jotenkin tiedostamattani jo jättänyt hänet. En ollut välittänyt siitä, ettemme enää olleet yhtä onnellinen pari kuin ennen. Siksikö en ole saanut itkettyä yhtään kyyneltä? Onko nyt ilta, aamu vai yö? Mitä kello edes on? Vuorokausi on nähtävästi taas vaihtunut huomaamattani. Siinä meni sitten sekin päivä. Ei riitä, että hän riisti minulta tutun ja turvallisen elämäni. Nyt hän vie vielä päivät uudesta ja tuntemattomasta elämästäni.

Ei tämä tilanne kuitenkaan minun vikani ollut. Minähän rakastin häntä. Olin lupautunut viettämään koko loppu elämäni hänen kanssaan. Miten saatoin ajatella, että tämä olisi minun syytäni. Miksi ihmeessä haluaisin tuottaa itselleni tällaisen tunteen. Tältä varmasti tuntuisi, kun elävältä ihmiseltä riistettäisi sydän rinnasta. Mielestäni me olimme onnellisia ja meillä oli kaikki hyvin. Kyllähän pidemmässä parisuhteessa se alun hienous ja into lopahtaa. Eikö sen arjen sitten kuulunutkaan olla tällaista? Saattoiko tämä sittenkin olla hyvä asia. Ansaitsemme molemmat parempaa. Tapa miten tämä ilmeni, oli vain varsin järkyttävä.

Hän jatkaa elämäänsä onnellisena. Itse jatkan elämääni lasinsirpaleet sydämessäni ja yritän hengittää, vaikka joku on laskenut kiloittain tiiliskiviä keuhkojeni päälle. Kyllä tämä tästä. Kyllä minä pärjään. Varmasti pärjään. Minusta tulee vielä vahvempi ihminen, kuin mitä koskaan olen ollut. Missä ne nenäliinat on, kun niitä tarvitsisi?

Juhannustanssien jälkeen.

- On muute aika lämmi ja nätti juhannus ollu nytte. En kyllä muista, koska viimeks olis näin kiva ilma ollu. Viime vuonna ainaski sato nii maan perusteellisesti, et saatii satteessa tanssia. Ku jostain kohtaa katto vuosi. Ootko siä muute enne lavatansseissa ollu?

- En. Ihan ensimmäistä kertaa olin.

- Vai olit siä ekaa kertaa. No ihan reippaasti sitä mukkaan tanssaamaan voi mennä. Ei tarvi olleskaa ujostella. Ei me täällä maalla nii tarkkoja olla millai pistää jalkaa toise ettee, kuha pistää. Hauskaa täälä vaa ollaa pitämäs.

- Tyttö ei kyl taida täkäläisiä ol. Haluaisiks siä jos miä sinu kottii saattasi?

- Ajattelin jo ettet ollenkaan kysyisi. Vähempikin alku lätinä olisi riittänyt.

Huolestunut äiti.

Aleksi istuu tietokoneen ääressä, kuten tavallisesti. Nykyään häntä ei muualta pahemmin tavoitakaan. Toisinaan hänet kyllä löytää pelikonsolin äärestä muiden ikäistensä seurasta. Mutta tavallisempaa on, että hän istuu niin aamut kuin illat, päivät kuin yöt tietokoneensa ääressä. Tarkalleen en tiedä, mitä hän koneella tekee, pelaa kaiketi pelejä. Tämän olen päätellyt sen tapaisesta näppäimistön hakkaamisesta. Tavalliselta kirjoittamiselta se ei kuulosta.

Ennen Aleksi oli varsin kiinnostunut jalkapallon peluusta ja monesta muusta urheilulajista. Silloin hänellä riitti paljon kavereita, jotka kävivät jatkuvasti kylässä. Nykyään hän ei pahemmin mitään harrasta. Joskus kuulen hänen rämpyttelevän kitaraa Iron Maidenin soidessa taustalla. Bändin tunnistan siksi, koska lähes kaikissa hänen t-paidoissaan lukee kyseisen bändin nimi. En kyllä voi ymmärtää, miten joku haluaa käyttää paitoja, joissa on luurangon kuvia, kulkea pelkissä mustissa, niittivöineen ja kasvattaa pitkät hiukset, ettei kauniita kasvoja niiden alta saata edes tunnistaa. Hänen kavereitaan toki kylässä käy yhä, mutta he sulkeutuvat visusti hänen huoneeseensa ja pysyttelevät siellä.

Hänen huoneensakin on hirvittävässä kunnossa. Silloin tällöin, kun hän jostain syystä ei ole koneensa äärellä, yritän käydä siivoamassa huonetta. Eli hakemassa likapyykin pois lattioilta kuleksimasta ja likaiset astiat pestäväksi. Ennen hän piti aina huoneensa siistinä. Kaikille tavaroille oli tarkat paikkansa ja viikoittain hän teki viikkosiivouksen huoneessaan. Tosin silloin hänen huoneessaan oli vielä seinillä auto-boordit ja kaikki sisustus vaaleansiniseen sointuvaa. Nykyään vaaleansininen väritys on vaihtunut mustaan ja harmaaseen, hyvin synkkään. En yhtään ihmettele, että ennen niin seurallinen ja pirteä poika on nykyään äksyilevä ja laiska. Jo hänen huoneensa väritys imee kaiken energian ja innon elämästä. Verhojakin hän pitää aina kiinni, ikkunasta saisi edes vähän valoa ja elämää huoneeseen.

Toisinaan en edes ymmärrä mistä Aleksi minulle puhuu. Sanat, jotka hänen suustaan tulevat ulos eivät välillä ole suomea. Ne kaiketi liittyvät tietokoneisiin ja peleihin, joita hän pelaa. En tiedä mistä sellainen sanasto on peräisin. Pahinta hänen nykyisessä puheessaan on kielenkäyttö. Kiellettyjä sanoja lentelee, joka välissä. En ymmärrä miksi sitä pitää kiroilla, vaikka aihetta moiseen ei ole.

Mitä äsken mahtoikaan tapahtua?

En ollut koskaan seurannut sarjaa nimeltä Greyn Anatomia. Jostain syystä eräänä keskiviikkoisena helmikuuiltana päätin katsoa sitä elämäni ensimmäisen kerran. Jakson alkaessa näin tv-ruudulla vilahtavan hyvin tutunnäköisen hahmon. Hahmossa oli jotain sellaista, mikä kiinnitti huomioni täysin. En pysty keskittymään ohjelman kulkuun, yritin vain epätoivoisesti saada selville, miksi eräs ohjelman henkilöistä sai minussa heräämään tietynlaisen tunteen. Seurasin hahmon liikkeitä nenä ruudussa kiinni ja pakotin mieltäni muistamaan, mistä kyseinen hahmo oli minulle tuttu. Ja sitten aivan tyhjästä tajusin, miksi silmäni herkiämättä olivat seuranneet tuota kyseistä hahmoa. Mies näytti hyvin paljon ensi rakkaudeltani. Hahmo oli kuin hänen kaksoisolentonsa. Hänellä oli täysin samanlaiset vihreät silmät, tummat lyhyet hiukset ja mielestäni, jopa ruumiin rakenne oli hyvin vastaava.
En ollut miettinyt häntä pitkään aikaan, vuosiin. Tuntui aivan hassulta ajatella häntä. Muistot mielessäni lähtivät kelautumaan filminauhan tapaan taaksepäin. Ne kelautuivat siihen päivään jolloin tapasimme ensimmäistä kertaa.

Muistoni kulkivat taaksepäin kuusi vuotta. Ne pysähtyivät tiettyyn heinäkuiseen iltapäivään. Tuon kyseisen kesän vietin isäni luona Haminassa. Kesä oli hyvin kuuma ja helteinen. Työskentelin silloin jäätelökioskilla, jossa toden totta oli tukahduttavan kuuma ja asiakkaita riitti enemmän, kuin mitä käsi kykeni jäätelöpalloja pyörittämään. Tuona tiettynä heinäkuisena iltapäivänä olin juuri sulkemassa kioskia, kun huomaamattani taakseni kioskin luukulle oli saapunut vielä yksi asiakas. Asiakas pyysi saada yhden appelsiini jäätelön. Olin jo ilmoittamassa, että kioski on juuri sulkeutumassa, kunnes käännyin ja näin hänet. Kääntyessäni silmäni kohtasivat kaksi maailman kirkkainta vihreää silmää. Niille silmille ei voisi kukaan sanoa ei. Eikä hänen ulkonäkönsä muutenkaan ollut mitenkään moitittava. Hän tuijotti minua silmillään. Hän selvästi tiesi, että hänen katseessaan oli vaikutusvaltaa. Jähmetyin hetkeksi paikalleni enkä saanut irrotettua katsettani hänestä. Kunnes havahduin toteuttamaan hänen pyyntönsä. Hän ei puhunut minulle mitään. Maksettuaan jäätelönsä hän lähti. Itse jäin suu auki tuijottamaan eteeni. Mielessäni mietin mitä äsken mahtoikaan tapahtua. En uskonut törmääväni häneen enää koskaan uudestaan.

Yllättävää kyllä tapasimme uudestaan jo seuraavalla viikolla Kekkosenkadulla. Olin palaamassa töistä kotiin, kun hän käveli minua vastaan. Tunnistin hänet jo kaukaa. Olihan hän sen verran huomiota herättävä näky, etten hänenlaistaan heti unohtaisi. Hän tuskin minua muistaisi. Päätin välttää kiusallisen tilanteen, jossa katselisin häneen kohti odottaen tervehdystä ja hänen katseestaan vain huomaisi, että hän vain ihmetteli miksi katson häntä kohti. Päätin siirtää katseeni jalkoihini ja jatkoin matkaa eteenpäin. Kohta jouduin kuitenkin pysähtymään, sillä erotin edestäni kaksi jalkaa. Nostin katseeni ylös ja hän seisoi edessäni. Hänen kasvoiltaan pystyin lukemaan, että hän selvästikin muisti minut. Hän kysyi minne olin menossa ja kysyi voisiko hän saattaa minut sinne. Ennen hänen tapaamistaan olin matkalla kotiin, mutta sinne en ehtinyt vielä moneen tuntiin. Jäin puistoon hänen kanssaan keskustelemaan moneksi tunniksi. Sain tietää mm., että hän opiskeli atk-ohjelmoijaksi ja oli kotoisin Kokemäenjoen suistosta. Mikä minulle Hämeenlinnalaiselle ei sanonut yhtään mitään. Istuimme puistossa ja katselimme auringonlaskua hyvin kiinni toisissamme. Se oli romanttisinta mitä viisitoistavuotias tyttönen oli tuohon mennessä kokenut. Tuona kyseisenä iltana jo rakastuin häneen.

Tämän tapaamisen jälkeen tapasimme toisiamme usen kerran, kunnes minun oli palattava takaisin kotiin. Kotiin paluu riisti ensi rakkauden kokenutta sydäntäni. Yritimme jatkaa yhteydenpitämistä etäsuhteena, mutta eipä siitä mitään tullut. Yritin jossain välissä syksyä ottaa häneen yhteyttä, mutta hänen numeronsakin oli jo vaihtunut, joten annoin asian olla. Siitä ei kuitenkaan mihinkään pääse, että tunteet olivat molemmin puolin varsin vahvoja. Jos meillä vain olisi ollut enemmän ikää, olisi suhteesta varmasti tullut jotain suurempaa ja ihmeellisempää.

Kun palasin takaisin seuraamaan ohjelmaa, vierivät ruudulla jo lopputekstit. Mieleni oli hieman haikea filminauhan päädyttyä takaisin nykyaikaan. Mieleeni heräsi kasa kysymyksiä. Miltä hän mahtoi nykyään näyttää? Missähän mahtoi asua? Mahtoikohan hän koskaan ajatella minua? Millaistakohan elämäni olisi jos olisimme saaneet suhteemme toiminaan? Aloin kuulla tuttua kappaletta, jossain soi Anna Puun Kaunis päivä. Tajusin puhelimeni soivan. En tuntenut soittajan numeroa, mutta päätin vastata siihen. Vastattuani puhelimeen suuni levähti auki. Soittaja oli hän. En pystynyt uskomaan sitä todeksi. Aikaa oli kulunut kuusi vuotta ja juuri nyt, kun pitkästä aikaa ajattelin häntä, hän soitti minulle. Hän kertoi kuinka oli jo kauan ajatellut soittaa minulle, mutta ei ollut uskaltanut. Keskustelimme hetken ja sovimme, että tapaisimme huomenna. En saattanut uskoa sitä todeksi. Mietin vain, mitä äsken mahtoikaan tapahtua?

Miten minusta on tullut tällainen kirjoittaja?

Miten minusta tuli tällainen kirjoittaja, jollainen nyt olen? Siinäpä vasta kiperä kysymys. Hetken pohdinnan jälkeen vastaukseksi löysin, luonteeni ja sen mitä olen viime vuosien aikana koulun penkillä kirjoittamisesta oppinut.

Näin heti aluksi myönnän etten omasta mielestäni osaa kirjoittaa, ainakaan kunnolla. Koskaan en ole ainuttakaan runoa tai kunnollista tarinaa kirjoittanut. (Tai siis, että runot ja tarinat olisi jotenkin ollut laskettavissa hvyksi tai mielenkiintoisiksi) Hyviä aiheita minulla aina riittää, mutta alun huuma ei kauaa kestä. Kärsivällisyyteni ei koskaan kestä. Keskin aina hyvän alun ja lopun, mutta keskivaihe tuottaa monesti ongelmaa. Mitä ihmettä sitä siihen alun ja lopun väliin kirjoittaisi? Pelkkä alku ja loppu, on ehkä turhan köyhä laskettavaksi kunnon tekstiksi. Kun tekstin tulisi olla ns. kunnollinen ja asiallinen, ei tekstiä tunnu syntyvän millään. Tämä ehkä saattaa johtua siitä, että olen hyvin kriittinen oman tekstini suhteen. Ja kriittisyys aste nousee vielä korkeammalle jos sen lukee joku muu kuin minä itse. Tähän jo ongelmaksi laskettavaan asiaan toivon saavani helpotusta tällä opintojaksolla.

Itse en pahemmin kirjoja lue. Ehkä siitä johtuneekin se, etten osaa kunnolla kirjoittaa. Kirjoittamiseni ei ole niin elävää, värikästä, mielenkiintoista, luonnollista ja rentoa kuin toivoisin sen olevan. Haluaisin osta kirjoittaa hienoja mietelmiä ja käyttää hauskoja sanaleikkejä. Kirjojen lukemisen kanssa pätee sama ongelma kuin asiallisen tekstin kirjoittamisessakin. Kärsivällisyys ei riitä. Jos kirja ei heti tempaa mukaansa. En millään jaksa odottaa, että jotain mielekästä tapahtuu. Mutta ne kerrat, kun olen kirjan kokonaan saanut luettua on maailmani muuttunut täysin ja kokemus ollut varsin palkitseva.

Kirjoittaminen on ollut minulle jo pienestä pitäen paras tapa ilmaista itseäni. Kun minun ei tarvitse kirjoittaa ns. asiallista tekstiä, on kirjoittamiseni huomattavasti vapaampaa. Silloin ajatus saa lentää ja kaikki mitä mieleen tulee kelpaa kirjoitettavaksi. Silloin ei tarvitse murehtia kielioppisäännöistä, oudoista virkkeistä tai sopimattomista sanoista. Ehkä tämänlaisen kirjoitustavan takia en koskaan ole täysin kielioppia oppinutkaan.

Toisinaan pidän itseäni varsin raukkamaisena, kun en pysty sanoin kertomaan mitä ajattelen. Minun on saatava kirjoittaa se. Toisinaan taas mikään ei ole niin palkitsevaa kuin saada kirjoittaa se ylös mikä mieltä painaa. Silloin murhe siirretään pois ajatuksista häiritsemästä ja "normaali" ajattelu voi taas jatkua. Murhetta tuottavaan aiheeseen voi halutessaan palata, mutta se ei ole enää esteenä muulle toiminnalle. Kirjoittamalla olen selvinnut elämäni pahimmista ja eniten koettelemista asioista. Asiat ovat olleet liian kivuliaita puhuttavaksi, mutta kirjoittaminen asiasta on ollut paljon helpompaa. Tällöin ei ole tarvinnut kohdata henkilöä, jolle asiasta olisi pitäny puhua.

Mielestäni tapani kirjoittaa muuttuu aina, kun kirjoitan. Joten myös tämä opintojakso tulee muuttamaan tapaani kirjoittaa. Toivottavasti kuitenkin parempaan suuntaan. Sellaiseen suuntaan, että voisin itsekin olla ylpeä tavastani kirjoittaa ja pitäisin sitä kunnollisena. Joskus on joku viisas sanonut, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Joten kirjoittamaan lisää sitten vaan !