Miten hän saattoi tehdä sen? Miten? Sitä kysyn itseltäni. Itse en kuitenkaan pysty vastaamaan, koska en pysty ymmärtämään tapahtunutta. Istun vain pöydän ääressä ja tuijotan ikkunasta ulos. Ulkona tuntuu olevan paljon elämää, mutta itse en sitä huomaa. Tuijotan vain tyhjyyteen. Kaikki näyttää kovin harmaalta, vaikka on kaunis ja lämmin elokuu. Olin vain hetken poissa. Yhden viikon. Seitsemän päivää. Palattuani se elämä, jonka hetkeksi jätin, oli kadonnut. Eikä siihen ollut enää paluuta. Miksi hän ei ollut maininnut, ettei hänen ollut enää hyvä olla kanssani? Asiastahan olisi voinut puhua ja keskustella kuin aikuiset. Eikä tehdä niin lapsellisesti, että ottaa ja jättää, kun toinen on matkoilla.
Vai yrittiköhän suojella minua? Lähtemällä, kun en olisi paikalla. Eihän tuollainen ole suojelemista. Täysin lapsellista se vain on. Mutta olisihan tämä lapsellisuus pitänyt arvata, eiväthän miehet tunnu koskaan aikuisiksi kasvavan. Miten olinkaan voinut moisen unohtaa. Mutta tosin en kyllä aavistanut ollenkaan sitä, että hän oli selkäni takana hankkinut itselleen uuden elämän. Sen perheen, josta yhdessä olimme haaveilleet. Oliko vika sittenkin minussa? Olinko jotenkin tiedostamattani jo jättänyt hänet. En ollut välittänyt siitä, ettemme enää olleet yhtä onnellinen pari kuin ennen. Siksikö en ole saanut itkettyä yhtään kyyneltä? Onko nyt ilta, aamu vai yö? Mitä kello edes on? Vuorokausi on nähtävästi taas vaihtunut huomaamattani. Siinä meni sitten sekin päivä. Ei riitä, että hän riisti minulta tutun ja turvallisen elämäni. Nyt hän vie vielä päivät uudesta ja tuntemattomasta elämästäni.
Ei tämä tilanne kuitenkaan minun vikani ollut. Minähän rakastin häntä. Olin lupautunut viettämään koko loppu elämäni hänen kanssaan. Miten saatoin ajatella, että tämä olisi minun syytäni. Miksi ihmeessä haluaisin tuottaa itselleni tällaisen tunteen. Tältä varmasti tuntuisi, kun elävältä ihmiseltä riistettäisi sydän rinnasta. Mielestäni me olimme onnellisia ja meillä oli kaikki hyvin. Kyllähän pidemmässä parisuhteessa se alun hienous ja into lopahtaa. Eikö sen arjen sitten kuulunutkaan olla tällaista? Saattoiko tämä sittenkin olla hyvä asia. Ansaitsemme molemmat parempaa. Tapa miten tämä ilmeni, oli vain varsin järkyttävä.
Hän jatkaa elämäänsä onnellisena. Itse jatkan elämääni lasinsirpaleet sydämessäni ja yritän hengittää, vaikka joku on laskenut kiloittain tiiliskiviä keuhkojeni päälle. Kyllä tämä tästä. Kyllä minä pärjään. Varmasti pärjään. Minusta tulee vielä vahvempi ihminen, kuin mitä koskaan olen ollut. Missä ne nenäliinat on, kun niitä tarvitsisi?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kysymyksiä:
VastaaPoista- Kuinka kauan pariskunta oli yhdessä?
- Olivatko he naimisissa vai avoliitossa?
- Miksi päähenkilö oli yksin matkalla?
Miksei päähenkilö esim. soitellut tyypin perään?
VastaaPoistaKumpi oli loppujen lopuksi tehnyt väärin, päähenkilö vai hänen rakastettunsa?
Minne rakastettu on lähtenyt?
Miksi he erosivat?
VastaaPoistaKertoiko mies koskaan syytä?
Pystyikö päähenkilö koskaan unohtamaan miestä ja antaa ajan parantaa haavat?
Ottiko päähenkilö mieheensä enää koskaan yhteyttä?
VastaaPoistaMitä hänen rakastetulleen tapahtui?
Pääsikö päähenkilö enää sydänsuruistaan yli?