Mitä äsken mahtoikaan tapahtua?

En ollut koskaan seurannut sarjaa nimeltä Greyn Anatomia. Jostain syystä eräänä keskiviikkoisena helmikuuiltana päätin katsoa sitä elämäni ensimmäisen kerran. Jakson alkaessa näin tv-ruudulla vilahtavan hyvin tutunnäköisen hahmon. Hahmossa oli jotain sellaista, mikä kiinnitti huomioni täysin. En pysty keskittymään ohjelman kulkuun, yritin vain epätoivoisesti saada selville, miksi eräs ohjelman henkilöistä sai minussa heräämään tietynlaisen tunteen. Seurasin hahmon liikkeitä nenä ruudussa kiinni ja pakotin mieltäni muistamaan, mistä kyseinen hahmo oli minulle tuttu. Ja sitten aivan tyhjästä tajusin, miksi silmäni herkiämättä olivat seuranneet tuota kyseistä hahmoa. Mies näytti hyvin paljon ensi rakkaudeltani. Hahmo oli kuin hänen kaksoisolentonsa. Hänellä oli täysin samanlaiset vihreät silmät, tummat lyhyet hiukset ja mielestäni, jopa ruumiin rakenne oli hyvin vastaava.
En ollut miettinyt häntä pitkään aikaan, vuosiin. Tuntui aivan hassulta ajatella häntä. Muistot mielessäni lähtivät kelautumaan filminauhan tapaan taaksepäin. Ne kelautuivat siihen päivään jolloin tapasimme ensimmäistä kertaa.

Muistoni kulkivat taaksepäin kuusi vuotta. Ne pysähtyivät tiettyyn heinäkuiseen iltapäivään. Tuon kyseisen kesän vietin isäni luona Haminassa. Kesä oli hyvin kuuma ja helteinen. Työskentelin silloin jäätelökioskilla, jossa toden totta oli tukahduttavan kuuma ja asiakkaita riitti enemmän, kuin mitä käsi kykeni jäätelöpalloja pyörittämään. Tuona tiettynä heinäkuisena iltapäivänä olin juuri sulkemassa kioskia, kun huomaamattani taakseni kioskin luukulle oli saapunut vielä yksi asiakas. Asiakas pyysi saada yhden appelsiini jäätelön. Olin jo ilmoittamassa, että kioski on juuri sulkeutumassa, kunnes käännyin ja näin hänet. Kääntyessäni silmäni kohtasivat kaksi maailman kirkkainta vihreää silmää. Niille silmille ei voisi kukaan sanoa ei. Eikä hänen ulkonäkönsä muutenkaan ollut mitenkään moitittava. Hän tuijotti minua silmillään. Hän selvästi tiesi, että hänen katseessaan oli vaikutusvaltaa. Jähmetyin hetkeksi paikalleni enkä saanut irrotettua katsettani hänestä. Kunnes havahduin toteuttamaan hänen pyyntönsä. Hän ei puhunut minulle mitään. Maksettuaan jäätelönsä hän lähti. Itse jäin suu auki tuijottamaan eteeni. Mielessäni mietin mitä äsken mahtoikaan tapahtua. En uskonut törmääväni häneen enää koskaan uudestaan.

Yllättävää kyllä tapasimme uudestaan jo seuraavalla viikolla Kekkosenkadulla. Olin palaamassa töistä kotiin, kun hän käveli minua vastaan. Tunnistin hänet jo kaukaa. Olihan hän sen verran huomiota herättävä näky, etten hänenlaistaan heti unohtaisi. Hän tuskin minua muistaisi. Päätin välttää kiusallisen tilanteen, jossa katselisin häneen kohti odottaen tervehdystä ja hänen katseestaan vain huomaisi, että hän vain ihmetteli miksi katson häntä kohti. Päätin siirtää katseeni jalkoihini ja jatkoin matkaa eteenpäin. Kohta jouduin kuitenkin pysähtymään, sillä erotin edestäni kaksi jalkaa. Nostin katseeni ylös ja hän seisoi edessäni. Hänen kasvoiltaan pystyin lukemaan, että hän selvästikin muisti minut. Hän kysyi minne olin menossa ja kysyi voisiko hän saattaa minut sinne. Ennen hänen tapaamistaan olin matkalla kotiin, mutta sinne en ehtinyt vielä moneen tuntiin. Jäin puistoon hänen kanssaan keskustelemaan moneksi tunniksi. Sain tietää mm., että hän opiskeli atk-ohjelmoijaksi ja oli kotoisin Kokemäenjoen suistosta. Mikä minulle Hämeenlinnalaiselle ei sanonut yhtään mitään. Istuimme puistossa ja katselimme auringonlaskua hyvin kiinni toisissamme. Se oli romanttisinta mitä viisitoistavuotias tyttönen oli tuohon mennessä kokenut. Tuona kyseisenä iltana jo rakastuin häneen.

Tämän tapaamisen jälkeen tapasimme toisiamme usen kerran, kunnes minun oli palattava takaisin kotiin. Kotiin paluu riisti ensi rakkauden kokenutta sydäntäni. Yritimme jatkaa yhteydenpitämistä etäsuhteena, mutta eipä siitä mitään tullut. Yritin jossain välissä syksyä ottaa häneen yhteyttä, mutta hänen numeronsakin oli jo vaihtunut, joten annoin asian olla. Siitä ei kuitenkaan mihinkään pääse, että tunteet olivat molemmin puolin varsin vahvoja. Jos meillä vain olisi ollut enemmän ikää, olisi suhteesta varmasti tullut jotain suurempaa ja ihmeellisempää.

Kun palasin takaisin seuraamaan ohjelmaa, vierivät ruudulla jo lopputekstit. Mieleni oli hieman haikea filminauhan päädyttyä takaisin nykyaikaan. Mieleeni heräsi kasa kysymyksiä. Miltä hän mahtoi nykyään näyttää? Missähän mahtoi asua? Mahtoikohan hän koskaan ajatella minua? Millaistakohan elämäni olisi jos olisimme saaneet suhteemme toiminaan? Aloin kuulla tuttua kappaletta, jossain soi Anna Puun Kaunis päivä. Tajusin puhelimeni soivan. En tuntenut soittajan numeroa, mutta päätin vastata siihen. Vastattuani puhelimeen suuni levähti auki. Soittaja oli hän. En pystynyt uskomaan sitä todeksi. Aikaa oli kulunut kuusi vuotta ja juuri nyt, kun pitkästä aikaa ajattelin häntä, hän soitti minulle. Hän kertoi kuinka oli jo kauan ajatellut soittaa minulle, mutta ei ollut uskaltanut. Keskustelimme hetken ja sovimme, että tapaisimme huomenna. En saattanut uskoa sitä todeksi. Mietin vain, mitä äsken mahtoikaan tapahtua?